8.4

 

Ja melko monta päivää vierähti, ennen kuin innoituin kirjoittamaan. Terveydentilan muutoksia, olen nimittäin päättänyt vakaasti pitää joka keväisen flunssani täällä luonnon kauniissa Pekingissä. Perjantaina alkunut neitimäinen niiskuttelu kasvoi ja voimistui viikonlopun aikana raikuvaksi töräyttelyksi ja nokkani juoksi kuin karannut keskitysleirivanki. Kuluvan viikon tiistaina alkoi myös myös leikkaussalihommat, josta keskiviikon olin pois. Elämä kuitenkin voittaa ja uskonpa vain viimein pääseväni takaisin myös reeniputkeen. Viikko ja kolme päivää on pitkä aika. Noin muutenkin tuntuu, että kymmenenä edellisenä päivänä on paino kivunnut takaisin lähtöä edeltäneisiin lukemiin, runsaskätisen oluen ja suklaan siivittämänä. Pakkohan niitä jostakin kiksejä on saada, kun tatamille ei pääse.

 

Leikkaussalista: tältä osastolta minun on kovin hankala muodostaa vertailukohtia Suomeen, koska kotopuolessa en ole salissa ollut. Koulun puolesta harjoittelutkin mentiin muistaakseni vähän juosten kusten nopeaan malliin, ryhmästänihän ei ketään leikkaussaliin päästetty kotopuolessa, joten tämä on meidän vaihto-opiskelijoiden erikoisherkkua. Tänään, torstaina oli siis eka päiväni ja pääsinkin näkemään kaksi keuhkoleikkausta, syövän pirulainen molemmissa. Tai oikeammin, vain jälkimmäinen oli varsinainen keuhkosyöpä, ensimmäinen oli rintaontelossa sijaitseva kasvain, joka oli tarrautumassa keuhkoon. Ja melkoinen mollukka olikin, sellaisen kaupan Bågens-muffinin kokoinen. Toinen poistettiin n. viisikymppiseltä kessumieheltä, keuhkon alalohkon mukana. Keuhkon värityksestä huomasi, että muutama syöpänaula oli taidettu arkkuun hakata vuosien varrella.Siinäpä ensitatsit.

 

9.4

 

Tajusinhan aamulla, että harjoittelumme on tänään puolivälissä, viisi viikkoa takana, viisi edessä. Täältä siis pääseekin vielä kotiin. Alkaa nimittäin painaa jo jonkinlainen taisteluväsymys. Uutuuden viehätys on karissut jo melkolailla kokonaan ja koti-ikävää pukkaa. Ei jaksa enää olla täysin skarppina harjoittelussa ja esittää yhtä aktiivisesti kysymyksiä sekä osoittaa mielenkiintoaan kuin alkupuolella. En tiedä, kenties tämä helpottaa.

 

Itse asiassa, sekin helpottaisi, jos kämppämme ei olisi niin jumalattoman kylmä. Lähtiessäni Rovaniemeltä koulukaverini Riikka ja Jaana kehottivat varaamaan riittävästi lämmintä vaatetta mukaan, koska Pekingissä voisi olla kylmä. En tajunnut, että he tarkoittivat asuntoja. Valehtelematta voin sanoa, että ulkona on lämpimämpi sekä että olen armeijassa nukkunut lämpimämpiä öitä ilman kamiinaa. Makuupussi olisi ollut aikasen jämy hankinta. Siinäpä seuraaville jämy vinkki. Ilman tuota näppärää kapistusta olen tottunut nukkumaan yöni huppari päällä, pitkät kalsarit, colleget ja villasukat jalassa. Peiton päällä pidän myös kahta päiväpeittoa, enkä voi sanoa, että kertaakaan olisi vielä ollut liian kuuma.

 

Tänään tarkasteltiin sappirakkoleikkauksia, tai no, tarkasteltiin ja tarkasteltiin. Toisinsanoen, aika ajoin kävin kuikuilemassa, että miltä näyttää, kenties jopa muutaman sanan vaihdoin leikkaustiimin kera, muuten istuskelin reunalla juttelemassa Mary-nimisen hoitajan kanssa. Tämä luonnollisesti englantilainen nimi, kiinalainen on liian vaikea muistettavaksi, kuten niin monen tutun kohdalla. Mukavastihan päivä siinäkin meni, eikä tarvinut jämynä pönöttää koko ehtoota potilaspunkan vieressä tajuamatta juurikaan. Kirurgeilta toki passaa jotakin tiedustella toisinaan, mutta heillä on loppupeleissä kädet täynnä töitä, monessa kohtaa aika lailla kirjaimellisesti.

 

 

14.3

 

Back among the living. Edellisen päivityksen jälkeen on kerennyt sattua vaikka ja kuinka, päällimmäisenä mielessä kummittelee edelleen paripäiväinen vatsatauti, niin kutsuttu paskasavotta. En tiedä minkälaista evästä olen huomaamattani poskeeni pistellyt, mutta kovin antaumuksellisesti tunnuin tyhjenevän sunnuntai-maanantain aikana. Lauantaina tuo alkoi, juuri tehdessämme lähtöä nuorison suosimaan Propagandaan, josta sananen tuonnempana. Maanantaille keksin myös kehitellä kuumesta, oli siistiä hikoilla vaattehia märiksi ja maata voimattomana sängyssä kylmässä kämpässä ja kamppailla itteään ylös vaihtamaan kuivaa ylle, suihkun kautta kiertäen. Oli niin kivaa, että olisin todennäköisesti nauranut itseni tärviölle, ellen olisi pelännyt todellakin tärveleväni ainakin alushousuni ilonpuuskassani. Näin, hilpeissä joskin rusehtavan sävyisissä tunnelmissa hupeni alkuviikkoni.

 

Niin, siitä Propagandasta. Tai ensiksi, miten sinne jouduin. Törmäsinpä reeneissäni nimittäin Lontoosta tänne saapuneen Will-nimiseen veikkoon, aasialaista syntyperää hänkin. Niitä näitä rupatellessamme puheenaiheeksi sattui (kuten niin usein, kun kaksi nuorta eurooppalaista kohtaa) viina, tarkemmin vielä sen juominen. Hän kun oli suuri klubikulttuurin tukija ja tiedusteli omia kokemuksiani baareissa ravaamisen suhteen. Suuri olikin häpeäni joutuessani tunnustamaan lähes neitseellisen kokemusperäni Pekingin vilkkaaseen yöelämäkulttuuriin, koska en enää tässä kypsässä 23 vuoden iässä enää koe kovin hohdokkaaksi baareissa notkumista aamun tunneilla. Lisäksi, klubeissa noin niinkuin oletusarvoisesti soi mielestäni karmea tekosyy musiikiksi, volyymi on luitasärkevällä tasolla ja, noh, kuten hra Nietzche joskus myös oivallisesti tuumasi: No sane man dances. Except when drunk. Mielellään en edes tuolloin. Ei tosiaan siis minun paikkani, klubeissa tunnen itseni kalaksi kuivalla maalla, tai kenties seipään nokassa ja nuotion yllä. Joka tapauksessa, hän ehdotti pientä tutustumiskeikkaa kaupunkimme yöelämään. Ei muuta kuin kotiin pyllynpesuun, soitto Merville, ilta-apetta ja menoksi.

 

Niin, arvaattekin jo varmaan, minkälainen paikka oli ensimmäinen, mistä löysin itseni? Täytyy kuitenkin kehaista hienoa ulkoasua. Nättiä oli, oikein somaa. Hyvä pojat. Willillä oli mukana myös ranskalainen siipimies Dorian, joka myöhemmässä vaiheessa piirsi minulle kartan johonkin paikalliseen legendaariseen Pekingin rokkimestaan, jonka aion mahd. Pian käydä tarkistamassa. Kuulemma kuin Kiinan vastine männävuosien CBGB:sille.

 

Tänään olinkin sitten koko päivän silmäoperaatioita seuraamassa, toisinsanoen katselin, kun ihmisten silmiä tökittiin terävillä ja tylpillä esineillä. Ja puhkottiinhan siinä instrumentteja varten reikä jos toinenkin. Ensimmäisen operaation katsominen teki melkoisesti tylyä, ei ollut nimittäin miellyttävää nähtävää. Mielellään olisin koko homman katsellut käsieni lävitse, mutta pysyin urheana kuin Kekkonen konsanaan. Oli se silti melkomoista, jukolauta. Koko päivän oli vieressä myös englannin taitoista henkilökuntaa, että kysyä oli kerrankin helppo. Harmi siis, että en hirveästi silmähommista perustautien ja anatomian lisäksi tiedä, operaatioista tai muista.

 

Juttelinpa taas erään nuorehkon hoitajattaren kera, Nanan, jolla oli joitakin hieman yllättäviä asioita kerrottavana. Keskustelimme siis työhommista ja miten haaveilin ulkomailla työskentelemisestä jne. Hänellä oli joitakin tuttuja, kollegoja, jotka olivat levinneet Australiaan, Uuteen Seelantiin ja Kanadaan, jotka häneen aina yhteyttä ottaessaan kertovat, miten paljon paremmin hoitaja itsensä elättää Kiinan ulkopuolella. Perheellisenä naisena maastamuutto ei tuntunut hänestä kovin houkuttavalta ajatukselta. Lisäksi hän kertoi tahtoneensa vaihtaa työpaikkaa, kokonaan toiseen sairaalaan, jossa oli vasta ollut haastattelussa. Olihan tätä yhtä jo katseltu 10 vuotta, samaa leikkuria. Työhaastattelussa häntä ei kuitenkaan oltu otettu vakavasti, koska PUMCH on maineeltaan Kiinan paras ja hienoin ja korkein. Haastattelija ei siis kertakaikkiaan voinut ymmärtää, miksi joku tahtoisi sieltä lähteäkään. Paikka jäi saamatta, sen mennessä varmaankin sellaiselle, joka oli kehnommasta sairaalasta lähtöisin.

 

19.4

 

Ja leikkuri loppui, loppupäivät menivät lisää silmiä katellessa, mielenkiintoisimpana silmänpoisto. Oli meinaan brutaalia hommaa, potilas paikallispuudutuksessa joten kintut viuhtoivat melkoisesti, kun silmäkuoppaa sorkittiin. Vaikutti aika herkältä paikalta, jos moista voitte uskoa.Erinäköisiä muitakin leikkauksia seurasimme, mutta tuo jäi parhaimmaksi mieleen.

 

Perjantaina syötiin taas suolia, eräs hoitajistamme, syntyperäinen pekingiläinen vaatimalla vaati, että lähtisimme syömään possun sisuksia. Noh, järkipuhehan ei täkäläisiin aina tepsi, so off we went, to fill our guts with guts. Oli suolta, keuhkoa, maksaa, munuaista ja ties mitä. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka ihan syötävää kaikki loppupeleissä oli, parhaimman makuiseksi koin tofun, joten luokaa siitä päätelmänne, miten maittoi.

 

Ei tuo perjantainen reissu hukkaan kuitenkaan mennyt, löysin suolisoppapuljua metsästäessämme metallimusiikkiin erikoistuneen levylafkan. Valitettavasti sillä hetkellä lompakkoni oli kovin laiha, mutta seuraavana päivänä, pienen lompsan lihotuksen jälkeen, marssin takaisin kyseiseen putiikkiin. Kohtalainen oli yllätykseni, kun huomasin että kaapit tursusivat itselleni tuttuja äärimetallipändejä, ja vieläpä vanhoja hyviä sellaisia, ei mitään semmoista popahtavaa muniin puhaltelua ja mukakovaa kitaranrunkkausta kuten In Flames, CoB tai kaiken maailman Triviumit ja Lamb of Godit. Menkää roskiin. Aitoa ja oikeata, vanhaa, saastaista ja iljettävää death-, black- ja thrash metallia suoraan viemäreistä. Juttelin myös paikan omistajan, Wang Xiaon kanssa, joka oli ollut metallifani jo 90-luvun alusta ja huomasin että musiikkimakumme oli kovin samankaltainen. Muutensakin mainio ja rento jätkä, joka omisti myös oman lafkan, Areadeathin, jota kautta oli pukannut ulos äänisaastetta cd:n muodossa, paikallisia pändejä sekä vanhojen klassikoiden uusintajulkaisuja.

 

Kiinalaisella metalliskenellä on jo jonkin verran ikää, ensimmäinen varsinainen metallijulkaisu tuli kyllä Tang Dynastylta jo -92, mutta vasta 2005 ovat pyörät lähteneet pyörimään toden teolla. Soittotaitoahan täällä löytyy helevetisti, mutta koska varsinaiseen musiikkiin tutustuminen on erittäin hankalaa, ei skene ole kovin helposti ollut luotavissa. 90-luvulta 2000-luvun puoliväliin valtio enemmän tai vähemmän aktiivisesti blokkaili ja kielsi orkestereita esiintymästä, peruutti lupia ja vainosi levylafkoja tai esiintyjiä. Todelliselle underground-skenelle oli siis tilausta. 2005 aukaistiin suosituiksi muodostuneet liveklubit, D-22, 13 ja Mao Livehouse, jotka ovat auttaneet paikallisen rock-, metalli- ja kokeellisen musiikin artisteja esiintymään. Tulevan kuun ensi päivänä pitäisi olla kaksipäiväinen metalli-iltama Mao Live Housella, mutta jännäksi menee. Paikka nimittäin sulki yllättäen ovensa viime viikolla, ilman ennakkovaroitusta. Viranomaiset olivat huomanneet, että paikka ei täytäkään turvallisuus- tai terveyssäännöksiä. Erikoista sinänsä, paikan ollessa kuitenkin jo vuosia vanha ja läpi Pekingin tunnettu, eikä turvallisuusmääräysten noudattamisen suhteen ole aiemmin ongelmia ollut. Saapi nähä siis, miten tässä käypi.