22.5.

Lomalla lompsottelua viimiset viitisen päivää, nyt alkaa jo hymyilyttää. Viimeiset päivät kuluivat yhtä hitaasti kuin edellisessä merkinnässä uumoilinkin, mutta kivi kerrallaan ne pyramiditkin rakentuivat, jukopliu.

Mitäs tässä lomalla on sitten värkkäilty? Ei kummempia, en ole liuennut Pekingistä juuri minnekään, kävin tuossa torstaina Fragrant Hills-nimistä luonnonpuistoa katselemassa ja kapuamassa nyppylän päällekin, joka oli jotain viitisen sattaa metriä korkea. Parikymmentä kilometriä Pekingin keskustasta, mutta riitti luomaan fiiliksen siitä, että ollaan jo kaupungin ulkopuolella. Ihan hieno keikka, mutta mikäli ensi kerta vielä itselleni koittaa, en taida koettaa uudestaan kavuta huipulle flunssassa. Otti pumpun päälle ja räkäluntutkin loppuivat kesken. Pienempikin ahistaa. Tämän lisäksi oli silmäteknisiä hankaluuksia, kapuamisen alussa oikeaa silmää poltteli, puoli välissä vasenta ja palatessa taas kolmatta, jota polttelikin jo siihen malliin, että auki ei kyennyt pitämään. Tunne oli mielenkiintoinen, kuin silmässä olisi jotain pehmeätä joka polttaisi. Kahdella ensimmäisellä kerralla vedellä huuhtelu auttoi, mutta kolmannella kerralla ei lotraamisesta ollut apua. Sisätiloihin, hämärään pääsy helpotti myös. On kuulemma mahdollista polttaa auringossa silmänsä, liekö jotain sen kaltaista käynynnä?

Ihan hauska sinänsä, miten sain tämän megaflunssan. Maanantaina reeneistä palatessani istua jäpitin metrossa, jossa joku lukuisista kerjäläisistä kulki vaunumme läpi ja köhi komeasti rivien päälle. Fanta-mainosta mukaillakseni: Tuberculosis – Share the Fun. Tokkopa tubia kuitenkaan, onhan vain pirun kipiä, nieleminen sattuu ja pari päivää ollut kuumetta, tänään jo helpottaa. Onneksi, oli epämiellyttävää kun nieleminen tuntui siltä, että joku rassaisi pilliäni terälangalla tai että yöllä pittää käydä keittelemässä vettä nieltäväksi, lämmin juotavat

Tänään saapui myös kämppikseni poikaystävä, Janne. Joitakin päiviä pariskunta täällä vielä viipyy, ennenkuin lähtevät Kiinaa, Xi'ania ja Shanghaita kiertämään. Itsellä on vaellusvietti aikalailla matalalla, mieluummin relailen kaupungissa loppuajan reeneistä tuttujen häiskien kera ja mielellään itse reeneissä tatamia taputellen, myös. Noita reenijässiköitä onkin jo sellainen liuta, että kaikille ei taida edes aikaa riittää, mikä melko ikävää on. Mutta se on sitä elämätä, se.